Anteeksi: olisiko sinulla hetki aikaa jutella motivaatiosta?

Kuvaaja Sebastian Voortman palvelusta Pexels

Hei, olen Tommi ja haluan jutella kanssasi motivaatiosta.

- Haluatko tietää salaisuuden jonka avulla saavutat kaiken mitä haluat?

- Kaipaatko ylitsepursuavaa motivaatiota, joka kantaa sinut yli kaikesta mitä ikinä kohtaatkaan?

- Haluatko herätä täynnä virtaa ja ohjailla omaa kohtaloasi välittämättä vähääkään siitä mitä muut sinusta ajattelevat?

Ai et vai?

Hyvä, jatka lukemista.

Palataan ajassa noin viisi vuotta taaksepäin. Koin silloin melko suuren notkahduksen elämässäni. Pitkään jatkunut tasainen alamäki kulminoitui lopulta totaaliseen elämäntaparemonttiin. Tuijottelin itseäni usein peilistä ja ihmettelin keneksi olin muuttunut. Se aiemmin pilke silmäkulmassa uusiin haasteisiin tarttunut nuori mies oli yhtäkkiä kadonnut. Peilistä minua tuijotti alakuloinen, lihonnut, huonokuntoinen mies joka ei innostunut enää mistään. Itsetuntoni laahasi pohjamudissa, mikään ei kiinnostanut ja fiilis oli ylipäätään melko perseestä. Mutta kuten sanotaan, pohjalta ei ole suunta kuin ylöspäin, ja kyllästyin lopulta siihen keneksi olin muuttunut. Oli aika muuttua ja selvittää mikä miestä oikein vaivaa.

Prosessi lähti käyntiin kirjoittamalla. Palasin ajassa aina lapsuuteen saakka ja kävin kohta kohdalta läpi menneisyyden möröt joista en ollut osannut aiemmin päästää irti. Tämän jälkeen käsittelyyn joutui silloinen elämäntyyli ja sen uhat sekä mahdollisuudet. Kirjoitin sivu sivulta minkälaisena elämä jatkuisi, jos en tekisi asialle mitään. Maalailin myös jo hieman sitä, minkälaisena haluan menon jatkuvan kunhan saan perusasioita taas hiljalleen kuntoon. Viikko viikolta uusi ja parempi todellisuus alkoi hahmottumaan. Olo helpottui. Väsyneenä omiin selityksiin siitä, kuka olen ja mitä teen, päätin heittää myös osan huonoista tavoista samalla romukoppaan.

Lähti käyntiin todellinen elokuvatyylin muutoskohtaus:

Listalla oli mm. unenlaadun parantaminen, terveellisemmän ruoan syöminen ja selkeän suunnitelman tekeminen tulevaisuutta ajatellen. Asiat loksahtivat paikalleen pieni pala kerrallaan ja samalla mies muuttui. Jonkin ajan kuluttua huomasin myös että todellinen syyllinen huonoon tilanteeseeni olinkin täysin minä itse, ei kukaan muu. Olin aiemmin ollut vihainen ja katkera maailmalle siitä, etten ollut saanut samaa menestystä kuin toiset. Murehdin sitä, miksi se olen aina minä joka joudun kärsimään, vaikka olen kuitenkin täydellisen syytön tähän kaikkeen?

Muutoksen myötä illuusio maailman epäreiluudesta kuitenkin haihtui aika pian. Se peilistä tuijottanut mutrusuu olikin jumalauta itse vastuussa elämästään! Puristin kättä nyrkkiin ja päätin ottaa taas ohjakset siitä mitä teen. Minun itse oli pidettävä kuria liikunnan ja syömisen suhteen. Oli minun vastuulla mennä nukkumaan aiemmin, soitella muille ja olla ylipäätään taas osallisena tässä kaikessa. Kotona rypeminen ja ulkopuolelta saapuvan avun odottaminen on turhaa. Asetin tiettyjä tähtäimiä, joihin suuntaaminen antoi taas elämälle merkityksen.

Ymmärrettyäni miten isossa roolissa oma asenne on, aloin tunnistamaan näitä samoja heikkouksia myös muissa. Vähättelemme omia vahvuuksiamme ja mahdollisuutta tehdä isoa muutosta pitkällä tähtäimellä. Muutoksen pelko saa meidät keksimään selityksiä jatkaa entiseen malliin. Moni tietää sen yksinkertaisen asian, joka sanomalla elämä helpottuisi, mutta rohkeus ei riitä sen sanomiseen. Tämän asian ytimeen pääsy muodostui omaksi tavoitteekseni. Huomasin että yllättävän moni muukin etsii vastauksia, keinoja taltuttaa omat demoninsa.

Julkaistuani muutamia aiheeseen liittyviä tekstejä aloin kuitenkin epäröimään – kuka minä olen ketään opettamaan?

Olenko muka jotenkin parempi kuin muut? Olenko oppinut jotain niin valaisevaa, että muiden on myös saatava se tietää?

En helkkarissa. Totuus on se, että olen usein epävarma siitä mitä teen. Koen edelleen päiviä jolloin mikään ei kiinnosta. En ole motivointiopettaja, vaan vain kiinnostunut näistä aiheista. Ja se saa riittää. Jos joku kokee jonkinlaista voimaantumista tai innoituksen kipinää näitä lukiessaan, hyvä niin.

Vastaukseni kun minulle tarjottiin gurun roolia:

Viime aikojen uutisointi on opettanut minulle sen, ettei titteli kerro kenestäkään vielä mitään. Ainakaan jos puhe liittyy elämänhallintaan. Niin kuin olemme juuri nähneet, jopa psykologina ja psykoterapeuttina työskentelevä voi loukkaantua jos hänen päälleen roiskitaan vahingossa vettä uimahallissa. Se, minkälaisia vinkkejä tämäntyyppinen ihminen antaa muille, ihan oikeassa kriisissä oleville, jää mysteeriksi. Kenenkään ulkokuori tai koulutus ei näytä kertovan siitä, miten hyvin hän oikeasti osaa käsitellä eteensä tulevat haasteet. Onko vastaukset muilta opittuja vai itse koettuja? Osataanko tekstit ja fraasit kyllä ulkoa vaikka takaperin, mutta mennään itse lukkoon kun elämä heittää kapuloita rattaisiin?

Aiheesta kirjoitettujen tekstien pariin tutustuttuaan huomaa miten menneiden aikojen filosofit ja muut piipunpolttelijat ovat olleet ns asian ytimessä jo aikoja sitten. Oma roolini ei ole siis paasata kenellekään, vaan kaivella näiden harmaapartojen teksteistä jotain, mikä toimii vielä tänäkin päivänä.

“Hell isn't other people. Hell is yourself.”

― Ludwig Wittgenstein

Kärsimme, koska elämä on liian helppoa

Elämme tällä hetkellä ihmiskunnan historian parasta aikaa monella mittarilla mitattuna. Erityisesti meidän suomalaisten olisi syytä olla onnellisia saamastamme erityislaatuisen hyvästä asemasta maapallolla. Vanha vitsihän menee, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Loskassa aamuviideltä töihin raahautuva palkkatyöläinen ottaisi vastaan monesti vähän isommankin voittopotin. Harmittelemme miten vietämme täällä härmässä suurimman osan ajasta pimeyden keskellä, ja syystäkin juhlimme läpi sen lyhyen ajan mitä täällä kesäksi kutsutaan.

Mutta asiat ovat pimeydestä ja loskasta huolimatta vallan mainiosti! Mikäli olet seurannut vähääkään uutisointia maailmalla tapahtuvista asioista, olet saattanut huomata, että muualla meno on vähintäänkin piirun verran enemmän hanurista kuin täällä lintukodossamme Suomessa. Olemme etuoikeutetussa asemassa puhtaan ilmamme, kohuista huolimatta melkoisen rehellisten päättäjien, yleisen hyvinvoinnin ja fiiliksen suhteen. Tällä hetkellä käynnissä olevat Yhdysvaltojen presidentinvaalit ja nykyisen istuvan presidentin, Donald Trumpin touhut ison rapakon takana ovat varmasti saaneet monet meistä toteamaan, etteivät asiat olekaan niin päin persettä kuin olemme kuvitelleet. Ja tässä kohtaa monen mieleen juolahtaa tämänpäiväisen kirjoituksen pointti, mutta mennään siihen vasta hetken päästä. Haluan vielä hieroa kasvoihisi lisää faktaa siitä, miten hyvin asiat oikeasti ovatkaan.

Ensinnäkin, sietäisi olla onnellinen eläessään rauhan aikana. Meillä on katto pään päällä, sähköä tulee seinästä ja vettä riittää jopa oman, tankki täynnä pihassa makaavan japanilaisvalmisteisen auton viikottaiseen pesuun mikäli tarve vaatii. Ja jos hyvinvoivan suomalaisen sähköautossa vain virtaa riittää, suosittelen karauttamaan pohjoiseen ja suuntaamaan Länsi-Lapin Muonioon. WHO:n vuoden 2016 raportti nimittäin kertoo, että siellä nuuskitaan maailman puhtainta ilmaa. In Finland we have this thing called “helvetin hyvin menee”.

Meidät suomalaiset on valittu nyt jo kolme kertaa peräkkäin maailman onnellisemmaksi maaksi. Ei uskoisi, kun katsoo miten sisäänpäinkääntyneitä ja mörrimöykkyjä me väitämme olevamme! Maailman onnellisimman kansan titteli ei tietenkään kaikille riitä, mielipahaa osataan kokea mitä pienemmistäkin asioista.

Porilaisena minun on toki hyvä puhua. Olenhan erityislaatuisessa asemassa. Ylen jutun mukaan vuodelta 2014 me porilaiset olemme nimittäin Suomen onnellisinta porukkaa. Revi siitä Jussi Vares!

Touché, porilaiset ovatkin maailman onnellisinta sakkia, who knew!

Se v**tu meitä porilaisia oikein vaivaa!

Tämäkään ei kaikille täällä paratiisissa riitä. Ei. Valittajat valittaa vaikka ei olisi mitään syytä oikeasti valittaa. Luin vastikään paikallislehden tekstaripalstaa jälleen läpi, ja ymmärsin miten me todella itse luomme oman todellisuutemme.

Näin radiojuontajana (ei-yleläisenä) ei voi kuin nauraa, ja tietysti pahoitella! Elämä on todellakin rankkaa, jopa täällä maailman onnellisemmassa kaupungissa. Mukavaa jatkoa vaan länsi-porilaiselle ruttunaamalle.

Runnotaan nyt vielä lisää faktaa tuuttiin että menee jokaiselle kaaliin

Läpi ihmiskunnan historian olemme saaneet taistella vaikeuksia vastaan. Niin kuin muutkin elossa olevat olennot, olemme mekin joutuneet selviytymään milloin monsuuneilta, petoeläinten ja muiden ihmisten hyökkäyksiltä, katovuosilta, kulkutaudeilta, kylmyydeltä, kuumuudelta ja ties miltä helvetin vaikeudelta. Päivästä ja vuodesta toiseen. Aina on ollut joku asia enemmän päin persettä mitä on nyt.

Mieti nyt.

Vielä reilu 300 vuotta sitten esimerkiksi täällä Suomessa porukkaa kuoli suoraan sanottuna aivan perkeleesti. Musta surma eli paiserutto oli kaatanut kansaa jo 1300-luvulla, mutta tuolloin, 1700-luvun alkuvuosina saimme kärsiä lisää näistä helvetillisistä taudeista. Ravintoa ja toimeentuloa etsineen kansan liikehdintä ja milloin mihinkin marssineen sotaväen siirrot olivat omiaan levittämään tartuntaa paikkakunnalta toiselle. Erityisen tuhoisiksi muodostuivat pilkkukuume-epidemiat, joilta normaaliaikoina usein säästyttiin. Tuon ajan lääketiede oli usein voimaton näkymättömän vihollisen edessa. Pikkulapsia kuoli aivan järkyttävät määrät.

Ongelmana oli erityisesti isorokko, jota on kutsuttu 1700-luvun kansantaudiksi. Koronavuoden aikana on hyvä muistaa, että tuolloin myös ruoan saanti oli aivan helvetisti hankalampaa kuin nykyään, vaikka väkeä ei ollutkaan niin paljoa. Historia kertoo, miten kadot koettelivat 1690-luvulla useana vuonna Suomea laajoilla alueilla. Silloin nälän aiheuttama välitön kuolleisuus kohosi huomattavan suureksi. Näiden, ja aikaisempien kulkutautien lisäksi tavallisen kansalaisen harmitusta ja arjen ahdistusta lisäämään saapui jälleen uusi epidemia. Kesällä 1710 paiserutto levisi jälleen Euroopassa aina Baltian rannikolle saakka, ja sieltä edelleen matkustavaisten mukana laivoilla Helsinkiin. Paiseruttoon kuoli Suomessa vuosina 1710–1711 noin puolet eräiden rannikkokaupunkien väestöstä, esimerkiksi Helsingissä noin 700 henkeä ja Turussa noin 2000 henkeä. Revi siitä.

Ilman oikeita koettelemuksia keksimme niitä päästämme

Nykyajan ihminen stressaa lähinnä sitä, minkälaisen älypuhelimen ostaisi ja milloin seuraava loma alkaa. Olemme unohtaneet sen, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Ne, joilla ei ole tarpeeksi, haluavat lisää. Ja niillä joilla on, haluavat enemmän. Elämme täydellisen epätäydellistä elämää, ja juuri se mitä meillä jo on, on syynä sille miksi olemme nykyään niin kujalla.

Elämässä ei ole tarpeeksi vastusta!

Kuvaaja: Karolina Grabowska (Pexels)

Luuletko että luolamiehet ehtivät märehtiä minkälaista keliä tulevalle viikolle oli luvattu? Tai vanhemmat Suomessa vuonna 1690 itse asiassa yhtään mistään kun jo kolmas lapsi menehtyi alle kymmenvuotiaana? Ei sitä ehditty, oli niin perkeleesti muutakin ajateltavaa. Vielä alle sata vuotta sitten oma isoäitini joutui lapsuudessaan turvautumaan pettuleipään koska niukkuuden takia ei yksinkertaisesti ollut muuta syötävää. Lapsia tehtiin tupa täyteen, koska niistä suurin osa kuitenkin menehtyi. Lopulta elinolot paranivat, kulttuuri ja sivistys kehittyivät ja miehelle ja naiselle muodostui tietynlaiset roolit pitämään yhteiskunta kasassa.

Nykyajan trendi on kauhistella entisajan menoa ja purkaa kaikki jo hyväksi todetut rakenteet. Kauhistellaan satoja vuosia sitten eläneiden asenteita. En tiedä oletko huomannut, mutta elämme parhaillaan valittamisen ja vaatimusten aikaa. Jokainen itsensä lokeroon laittava, eittämättä vähemmistöön kuuluva jengi vaatii muilta hyväksyntää loukkaantumisen uhalla. Lentokoneissa istuvat milleniaalit päivittävät älypuhelimillaan someen vaatimuksia ilmastonmuutoksen torjunnasta. On totta että ihminen on syypää luonnon raiskaamiseen ja ympäristön turmelemiseen missä ikinä asuukin. Jarrua on myös kuitenkin osattava painaa kauhistelun osalta, koska älypuhelimen tai sähköauton ostaja saattaa unohtaa että jostain se mineraali niihin litium-akkuihin (ja moneen muuhun komponenttiin) on louhittu.

Pointti on, että kaikesta helppoudesta huolimatta olemme usein myös melko kujalla ja kaipaamme vastauksia siihen, miten olisi mahdollista saada rohkeutta toteuttaa todellista itseään. Sitä minäkin haluan. Ja uskon että meillä menee liian hyvin ollaksemme onnellisia.

Kaipaamme jatkuvasti jotain oikeaa. Kaipaamme luontoon, kaipaamme henkistymistä, harjoitamme tietoista läsnäoloa ja joogaamme. Se, mitä me oikeasti kaipaamme, on meille sopivat ja itse valitut esteet ja koettelemukset. Sellaiset asiat, joiden eteen meidän pitää tehdä töitä saavuttaaksemme hyvän mielen.

Haluat olla paremmassa kunnossa mutta siirrät projektin aina tulevaisuuteen? Arvaa mistä huono olosi johtuu? Mieti onko asia sinulle niin tärkeä, että kestät sen tuomat esteet ja lupaat tehdä tarvittavat muutokset rutiineissasi? Jos on, tee se.

Ota asia vakavasti: kirjoita ylös mitä oikeasti haluat ja anna mennä. Ota taakka jota suostut itse kantamaan.

Jokainen saavutettu hankala asia tuottaa mielihyvää ja luo onnellisuuden tunteen. Ei ole olemassa täydellisen onnellista ihmistä. Raha ei tee onnelliseksi, tiettyyn pisteeseen asti tekee, mutta ei sen jälkeen. Menestyminen ei tee onnelliseksi, eivätkä monet muutkaan asiat jotka näemme esteenä omalle onnellemme. Olosuhteet ovat mitä ovat, deal with it. Oman taakan vapaaehtoinen kantaminen tekee elämästä merkityksellisen.

Meidän on valittava itsellemme koettelemukset jotka olemme valmiita kokemaan. Evoluutio ja vuosituhansien taistelu oman olemassaolonsa eteen on virittänyt aivomme tiettyyn moodiin: me kaipaamme haasteita. Emme helppoa elämää.

Jos emme koe mitään haastavaa, alamme etsiä ongelmia vaikka väkisin. Sellaiset oikeasti tärkeät asiat kuten terveys, hyvä elinympäristö, rakastavat läheiset ja säännöllinen tulo muuttuvat monesti yhdentekeviksi. Alamme hiljalleen aistia, että elämästämme puuttuu jotain. Totumme kaikkeen. Termiä kutsutaan nimellä Hedonic Adaptation.

Jotkut hakevat vastauksia meditoimalla, toiset metsäkävelyiltä. Jotkut löytävät kaipaamansa taakan urheilusta, toiset työnteosta. Oma taakkasi voi olla hyväksyä roolisi perheenäitinä. Se voi olla huonojen tapojen lopettaminen tai oman puolison tärkeyden ymmärtäminen. Oman roolin ja tärkeän taakan ymmärtäminen voi olla vaikeaa, mutta kaiken vaivan arvoista.

Taistelin itse aikanaan sen kanssa, haluanko olla esiintyjä vai en. Olin tehnyt keikkaa jo vuosia, mutta jossain kohtaa tuntui siltä, etten enää jaksaisi. Juteltuani asiasta lapsuuden ystävieni kanssa, kuulin miten olin jo alle kouluikäisenä ollut innostunut siitä mitä nyt vielä aikuisena teen. Vuosien aikana olin vain jotenkin siirtänyt tuon aidon tunteen sivuun. Ajatteluun vaikutti vahvasti oman lapsen syntymä ja keikkareissuista johtunut poissaolo. Itse esiintyminen oli todella mukavaa, ja erityisesti shown suunnittelu. Noina hetkinä uppoan ns. flow-tilaan jolloin ruokailulla tai kellolla ei ole merkitystä. Tiedän nyt, etten tee tätä rahasta, vaan intohimosta. Tämän tajuaminen tarkoitti omien motiivien läpikäymistä ja huomasin vain inhoavani muutamaa esiintymiseen liittyvää seikkaa (säätöä keikkapaikalla, perheajan vähenemistä, teknisien ongelmien mahdollisuutta jne), mutta en itse esiintymistä.

Lopulta ymmärsin miten minun on vain hyväksyttävä tilanteeni – haluan tehdä tätä niin paljon, että se kumoaa itse tekemisestä koituvat haitat ja esteet. Olen päättänyt kestää aiemmin negatiivisena kokemani asiat ja jatkaa, koska se tuottaa minulle suurempaa iloa. Tämä on taakka jota minä kannan saadakseni tyydytystä siitä mitä teen. Elämän ei kuulu olla helppoa -valitse taakkasi.

It is what it is.

Jokainen kertoo itsestään tarinaa (osa 2)

Jatketaan itsekurista. Lue ensimmäinen osa täältä.

Et ehkä haluaisi hyväksyä selitystä siitä, että itsekuri on vain asenteesta kiinni. Näin kuitenkin on, halusit sitä tai et. Ei ole olemassa sataprosenttista motivaatiota. Kovinkin suorittaja haluaa välillä pitää taukoa ja jopa menestynein hikipinko voi miettiä välillä tekemisensä järjettömyyttä. Vastoinkäymisiä sattuu ja silloin tekisi mieli vain luovuttaa. Pointti on siinä, ettei odota ulkoisten seikkojen muuttuvan itselleen suotuisammiksi, vaan painaa vain eteenpäin kaikesta huolimatta. Mieli keksii kyllä selityksiä ja keinoja välttää tekemästä sitä mitä oikeasti pitäisi. Miten monta kertaa sitä onkaan huomannut tekevänsä jotain muuta, kuin mitä alunperin piti? Välttelemme asioiden tekemistä, eikä siihen auta kuin itsekuri.

Kaipaan itsekin itsekuria. Pitäisi jaksaa sinnitellä syömällä vähemmän ja terveellisemmin. Kirjoittaminenkin on vielä liian satunnaista, haluaisin tehdä sitä useimmin, mutta en tee. Asiaan ei tule muutosta katselemalla motivointivideoita Youtubesta tai valittamalla kiireisestä aikataulusta. Ei, se muuttuu vain jos päätän niin, ja pidän itseäni velvollisena pitämään sovitusta kiinni. Siirryin reilu vuosi sitten työmatkapyöräilijäksi. Aluksi aamukuudelta herääminen ja sateeseen lähteminen ärsytti. Jonkin ajan kuluttua kuitenkin päätin olla välittämättä heräämisen jälkeen korvieni välissä soivasta valitusvirrestä. 

Aivan sama sataako. Lähden ulos silti. Jos sataa, puen sadevaatteet. Mutta en valita. Tilanne on mikä on, kestä se. 

Oma esimerkkini ei todellakaan ole rankimmasta päästä, mutta se on mielestäni hyvä esimerkki normaaliin arkeen asennoitumisesta. Miksi ihmeessä haluan pahoittaa mieleni heti herättyäni? Suck it up!

Harjoitat itsekuria tai et, jotain yksinkertaisen kaunista siinä kuitenkin on. Itsekurin sanomasta saarnaa myös yhdysvaltalainen entinen merijalkaväen sotilas ja upseeri, nykyinen podcast-isäntä ja puhuja John “Jocko” Willink. Ilmiöksi noussut mies elää kuten opettaa. Edelleen, vuosia sotilasuransa päättymisen jälkeen hän herää aamuneljältä aloittaen päivänsä tarmokkaalla kuntosaliharjoituksella. Vaikka en pidäkään täysin Willinkin pitkälle viedystä tavasta elää otsa kurtussa ja naama peruslukemilla, jotain vaikuttavaa näen kuitenkin hänen käyttämässään sanonnassa siitä, miten itsekuri, sen sijaan että se jollain tavalla rajoittaisi elämää, itse asiassa vapauttaa sinut elämään onnellisemmin. 

Tämän yksinkertaisen ideansa hän on taltioinut jopa kirjansa nimeksi: “Discipline Equals Freedom”, eli suomeksi “Itsekuri on yhtä kuin vapaus”. Merijalkaväen tiukan kurin alla elämään tottunut Willink on sitä mieltä, että pitäessään itseään tietyn kurin alaisena ihminen vapautuu elämään haluamaansa elämää. Ajatus siitä että ennalta määritellyssä lupauksessa pysytään tilanteesta huolimatta, on yksinkertaisen kaunis.

Oletetaan että tavoitteenani olisi aloittaa juoksuharrastus ja samalla pudottaa kilo tai pari kertyneestä massasta. Niin kuin jokaisen uudenvuodenlupauksen ja elämänmuutoksen alkuvaiheessa, olisin projektin alussa erittäin innostunut siitä mihin olen pyrkimässä. Saattaisin nähdä unelmissa itseni jo paremmassa kunnossa, kirmaamassa metsäpoluilla entistä onnellisempana. Koska kyseessä olisi suuri elämänmuutos ja unelma paremmasta, olisin luultavasti huudellut asiasta vähintään Facebookissa - laittanut siis rohkeasti suunnitelmani universumin nähtäväksi. Kävisin ostamassa hyvät lenkkitossut, uudet juoksutrikoot ja sykettä mittaavan treenikellon. Willinkin tavoin päättäisin yllättää perheeni virittämällä herätyskellon pirisemään jo ennen kukonlaulua. 

Miten pitkään jaksaisin jos antaisin itselleni edes mahdollisuuden lipsua? 

Valitettavasti päätöksen kestävyyttä mitataan usein päivissä, ei edes viikoissa. Harva meistä jaksaa herätä juoksulenkille, ja vielä harvempi pitäisi rutiinista kuukausitolkulla kiinni. 

Yhtenä syynä, jos Martelaa ja Stanfordin tutkijoita on uskominen, ovat aiemmat kokemukseni omasta asenteestani liikunnan suhteen. Syvälle tajuntaan pinttyneet arvot ja mielikuvat itsestä määräävät suuresti miten pitkään jaksan uutta harrastustani toteuttaa, ja miten tiukasti pysyn uuden ruokavalion asettamissa rajoissa. 

Yleensä itsekuri nähdään asiana, jota joko on tai ei ole. 

“Aloittaisin muuten, mutta en tiedä onko minulla itsekuria siihen.” 

Kuulostaako tutulta? Mitä jos antautuisimme herra Willinkin yksinkertaistetun mallin luomiin, erittäin tiukkoihin rajoituksiin. Toisin sanoen; kävi miten kävi, emme anna itsellemme tilaa lipsua tavoitteesta. Emme yksinkertaisesti salli sitä. Lue vielä filosofi Martelan johtopäätös, ja palaa tähän skenaarioon takaisin. 

Jos kerran tahdonvoima on asenteesta kiinni, meidän pitää muuttaa asenteemme. Siitä ei keskustella, siitä ei saa lipsua - se on ja pysyy. Yksinkertaista. Kuten sanottu, meillä jokaisella on valta muuttaa omaa käytöstämme hallitsemalla omaa mieltämme. Miten monesti olet joko kuullut tai lukenut ihmisistä, jotka muuttivat täysin elämänsä? Oletko koskaan jo alitajuisesti jakanut itsellesi häviävän käden ajattelemalla “Minusta ei olisi tuohon..” 

Ehkä syy ei ole ulkopuolisissa asioissa, ei säässä, ei huonoissa varusteissa, ei maantieteellisessä sijainnissa, ei huonosti nukutussa yössä - vaan asenteessasi.

“Don’t expect to be motivated every day to get out there and make things happen. You won’t be. Don’t count on motivation. Count on Discipline.”

― Jocko Willink, Discipline Equals Freedom: Field Manual

Jokainen kertoo itsestään tarinaa (osa1)

Ennalta määritellyt “luonteenpiirteet” toteuttavat itseään, mutta niitä voi myös muuttaa.

Miksi jotkut ihmiset näyttävät omaavaan muita kovemman itsekurin ja luottamuksen omaan tekemiseen? Mikä on, että se naapurin pirteä Markku aina jaksaa lähteä sille typerälle juoksulenkilleen, satoi tai paistoi? Mikä sitä Markkua oikein ajaa eteenpäin? Miksi osa meistä saavuttaa unelmansa, tekee ympäripyöreää päivää oman ideansa eteen ja jaksaa uskoa itseensä ulkoisista seikoista huolimatta? Ehkä kyse on heidän saamastaan kasvatuksesta?

Filosofian tohtori, Aalto-yliopistolla tutkijatohtorina työskentelevä Frank Martela on tutustunut myös tahdonvoimaan. Martela kirjoittaa blogikirjoituksessaan vuonna 2013 siitä, miten tahdonvoima on käytännössä omasta asenteesta kiinni. Todella yleinen mielikuva ihmisen tahdonvoimasta on vuosikaudet ollut se, että tahdonvoima olisi ikään kuin lihas, joka vahvistuu sitä käyttämällä. Martela on kuitenkin nostanut kirjoitukseensa esille Stanfordin yliopiston tutkimusryhmän tekemän havainnon, joka osoitti että “mitä enemmän uskomme siihen, että tahdonvoimamme kuluu jossakin tehtävässä, sitä enemmän se todellakin kuluu.”

Peli on siis pelattu jo ennen kuin se edes alkaa. Pureudutaan syvemmälle.

Yliopiston tutkijat päättivät ensinnäkin selvittää koehenkilöiden eli opiskelijoiden tahdonvoimaan liittyviä uskomuksia kyselemällä heiltä, uskovatko he tahdonvoiman kuluvan käytössä ja uskovatko he sen vaativan lepoa palautuakseen. Tämän jälkeen koehenkilöiden piti tehdä kaksi tahdonvoimaa kuluttavaa testiä peräkkäin: Ensimmäisessä täytyi pitkästä tekstistä poimia ja yliviivata tiettyjä kirjaimia monimutkaisten sääntöjen pohjalta. Toisessa piti klikata mahdollisimman nopeasti oikeaa väriä ruudulla olevan tekstin pohjalta. Haasteena oli, että teksti ja fontin väri olivat ristiriidassa, eli ruudulla luki esimerkiksi keltaisin kirjaimin ”vihreä”.

Tulokset olivat selkeät: Sellaisten tutkittavien, jotka uskoivat tahdonvoiman olevan rajallinen resurssi, suorituskyky huononi raskaan ensimmäisen tehtävän jälkeen. Hämmästyttävää oli kuitenkin se, että niiden suoritustaso ei mainittavasti laskenut, jotka eivät uskoneet tahdonvoiman kuluvan käytössä.

Voisiko olla, kuten filosofi Martela ehdottaa; jokaisen henkilökohtainen tahdonvoima on asenteesta kiinni. Voiko se olla näin yksinkertaista?

Asenne ratkaisi myös koetilanteen ulkopuolella, oikeassa elämässä. Seurattuaan opiskelijoiden suorituksia raskaan koeviikon aikana, tutkijat huomasivat miten “ne opiskelijat, jotka uskoivat tahdonvoiman kulumiseen, vetivät tästä helpommin sen johtopäätöksen, etteivät he jaksaisi enää opiskella. Tahdonvoiman kulumattomuuteen uskovat opiskelijat jaksoivat opiskella paremmin näinä raskaina hetkinä.”

Tärkeä asia Martelan kirjoituksen perusteella ovat aiemmin kokemamme onnistumiset ja epäonnistumiset jotka värittävät uskomustamme kehomme ja mielemme jaksamiseen ja siihen, kannattaako edes yrittää. Älä siis lokeroi itseäsi laiskaksi tai luovuttajaksi ja olet jo puoliksi perillä!

Jos siis olet edelleen jääräpäinen sen suhteen, että se mikä on, myös pysyy, olet oikeassa. Jos kuitenkin uskot siihen mitä teet, ja päätät painaa ns. läpi harmaan kiven, olet edelleen oikeassa!

“Whether you think you can, or you think you can't--you're right.”

― Henry Ford

Lue osa 2 täältä.

Miksi hurahdin mentalismiin

Olen ollut kiinnostunut ihmismielen kummallisuuksista lapsuudesta saakka. Mielenkiintoni vangitsi varhain lapsuudessa nähty taikurin esitys, jossa tapahtuneet temput jäivät ikuisesti pienen Tommi-pojan mieleen. Yksinkertainen temppu, jossa taikuri taikoo ehjäksi saksilla katkomansa narun jäi mietityttämään ja kylvi pieneen mieleen kiinnostuksen palon, joka kytee vahvana edelleen. Todellinen sysäys taikuuden ja mentalismin pariin tapahtui 20-vuotiaana, kun armeijassa ollessani päätin että kunhan räntäsateessa rämpiminen ja ilman yöunia vietetty leiriviikko vain olisi ohitse, opettelisin taivuttamaan lusikkaa kuin entisaikojen tv-psyykikko Uri Geller. Nuorena alkanut harrastus oli muuntautumassa sivutyöksi. 

Taikuudessa kyse on pohjimmiltaan katsojan havaintojen ohjaamisesta tiettyihin asioihin, pyritään luomaan ikään kuin uudenlainen todellisuus, illuusio jota kutsutaan taikatempuksi. Ei ole sattumaa, että taikureita on käytetty usein myös konsultteina ihmismieltä tutkittaessa; mikään muu ammattiryhmä kun ei saa käytännön tietoa siitä, miten ihmismieltä hallitaan.

Mentalismi herätti heti alusta alkaen mielenkiintoni sen käyttökelpoisten tekniikoiden ansiosta; vaikka mentalismissa pohjimmiltaan on kyse lähes taikatemppujen kaltaisesta temppuilusta, käyttää mentalisti hyödykseen valtavasti keinoja myös sekä psykologian että antiikin ajoilta tuttujen muistitekniikoiden puolelta.

Mentalistin työpaikka on esiintymislava, jossa hän kohtaa päivittäin ihmisiä jotka valehtelevat hänelle, kertovat muistojaan ja toimivat mentalistin antamien suggestioiden alaisena. Näin ollen mentalisti pääsee paraatipaikalta seuraamaan ilta toisensa perään miten ihminen käyttäytyy kun hän keksii hätävalheen tai pidättää sisällään asioita, jotka mentalisti on jo saanut selville. 

Työnkuva on mielestäni yksi mielenkiintoisimmista mitä olla saattaa. Parhaimmillaan mentalistin esitys on silloin, kun esityksen jälkeen ihmiset ovat ostaneet illuusion ajatustenluennasta ja yliluonnollisilta näyttävien kykyjen hallitsemisesta. On aiheellista myös mainita, että myös todellista taikuutta on olemassa. Kyse ei kuitenkaan ole Harry Potter-tyyliin yliluonnollisesta, selittämättömästä ilmiöstä, vaan hetkestä jolloin katsojan korvien välissä oleva, jatkuvasti maailmaa ja sen ilmiöitä kriittisesti tulkitseva mieli päättää vaihtaa vapaalle. Näin voi tapahtua esimerkiksi taikatempussa, jossa pieni punainen pallo näyttää katoavan kupin alta toiseen, tai kun kaikkien aikojen kovin illusionisti David Copperfield lähtee yllättäen lentoon esityksensä aikana. Sitä ei mieli vain pysty selittämään. 

Ja se hetki, se pieni hetki jolloin sisäinen puolustusmekanismisi sanoo hyvästit järjelle, se on taikuutta. 

Mikä on mentalisti?

Kiitos Noora Karman ja Pete Poskiparran, termi mentalismi ja mentalisti ovat jo tuttuja isolle osalle ihmisiä myös Suomessa. Vaikka kyseessä on yli satavuotias viihteen muoto, sen kukkaan puhkeaminen on tapahtunut maailmanlaajuisesti vasta 2000-luvun aikoihin brittimentalisti Derren Brownin sekä useiden muiden alan pioneerien saatua isompaa näkyvyyttä esimerkiksi tv-esiintymisten johdosta.

Usein sanotaan että mentalisti on henkilö, joka käyttämällä tunnettuja viittä aistia saa luotua illuusion kuudennesta. Mentalisti esittää omaavansa kyvyn lukea ajatuksia, vaikuttaa ihmisten päätöksentekoon alitajuisesti, tai vaikkapa taivuttaa metalliesineitä pelkän ajatuksensa voimalla. Kyseessä on yksi taikuuden alalajeista, siinä missä sitä ovat mm. korttitaikuus tai suuret lavailluusiot.

Mentalismi on kehittynyt aikanaan Yhdysvalloissa meedioiden innoittamana. Yhtenä mentalismin kulmakivistä pidetäänkin edelleen efektiä, jossa silmät sidottuna oleva esiintyjä vastaa yleisön paperille kirjattuihin kysymyksiin tietäen asioita, joita lapulle ei ole kirjoitettu luoden näin todella vahvan kuvan yliluonnollisesta. Tätä rutiinia Suomessa esittää vastikään Mentalisti 3.0-kiertueensa päättävä Pete Poskiparta.

Tekniikat, joihin mentalismi perustuu, ovat tietenkin salaisia. Esityksessä nähtävät asiat ovat yleensä sekoitusta huijauksesta, temppuilusta sekä psykologisista kikoista, joilla katsoja saadaan muistamaan asiat tiettyjen juttujen kohdalta väärin.

Taikuuden ja mentalismin ero on se, että ihmiset saattavat uskoa mentalistin temppuja aidoiksi. Näin ei usein ole taikurin kohdalla. Olen usein mielissäni kuunnellut katsojien pohdintoja temppujen kulusta ja siitä, minkälainen muisto heille esityksestä jäi. On mielenkiintoista miten mielemme haluaa joko uskoa kaiken näkemämme, tai koittaa selittää kaiken itsellemme niin, että "tajuamme" mitä äsken tapahtui.

Tilaa siis minut esiintymään, koe ällistymisen tunne ihan itse ja totea monen muun tavoin miten taikuus on parasta paikan päällä!

Olen luonut unohtumattomia tilaisuuksia mm. Helsingissä, Turussa, Tampereella ja Porissa.

Taikuri joka kadotti Haloo Helsingin

Tommi tapasi Jonin Suomen Taikurit Ry:n kevätkokouksessa Helsingissä 19.5.2019

Tällä kertaa Vimma-podcastissa sukelletaan syvälle taikuuden maailmaan. Tommin kanssa haastattelussa on nimittäin yksi Suomen menestyneimmistä taikureista, helsinkiläinen Joni Pakanen. Oulussa syntynyt ja kasvanut Pakanen tunnetaan omien keikkojensa lisäksi myös useista teatteriproduktioista, joissa hän on toiminut sekä esiintyjänä että konsulttina.

Joni on juoninut monia julkisuuteen nousseita spektaakkeleita, joista moni muistaa vuonna 2015 tapahtuneen, suosionsa huipulla olleen Haloo Helsingin kadotuksen Hartwall Areenalla. Lähestulkoon hurmioitunut yleisö kävi aivan villinä Haloo Helsingin kaksituntisen areenakeikan lopussa ja lauloi täysillä mukana.

- Älkää murehtiko liikaa ja rakastakaa toisianne, kehotti Elli Haloo viimeisinä sanoinaan koko yleisölle.

Pian sen jälkeen soitto lakkasi ja lavarakennelman ympärille viritetyt verhot tippuivat alas - jolloin yleisö sai hämmästyksekseen todeta, ettei lavalla ollutkaan ketään. Bändi oli kadonnut paikalta kuin suoraan taikashow'sta repäistyllä mystisellä tempulla. Fanitkin hämmästyivät tilannetta: mihin bändi katosi?

Joni Pakasen kanssa jutellaan mm. inspiraatiosta, innoittajista, hyvän työporukan merkityksestä sekä tulevaisuudesta.

Todellista taikuutta

Taikurina olemisen parhaita puolia itse esiintymisen lisäksi on mielenkiintoiset, usein jopa värikkäät keskustelut ihmisten kanssa siitä, minkälaista työ todellisuudessa on, ja mistä näitä juttuja pääsee oikein opettelemaan. Koska tietty salaperäisyys on tässä hommassa sisäänrakennettu ominaisuus, on myös monen ns. maallikon käsitys monesta asiasta usein hieman vinksallaan. Tämä ei tietenkään ole kenenkään vika; taikurin täytyy pitää salaisuudet piilossa - katsojan parhaimmaissa tapauksessa pohtia vain päänsä sisällä miten mikäkin temppu tehtiin.

Haluan keskittyä tällä kertaa erittäin usein puheenaiheeksi nousevaan dilemmaan - siihen, onko taikuutta olemassa vai ei.

Jonkinlaisen vastauksen saamiseksi pitää ensin määritellä taikuus ja se, mitä se kullekin merkitsee. Oma käsitykseni taikuudesta on seuraava: jonkin käsittämättömän kokemista ilman selitystä sen syylle. Asian kiteyttää hienosti yhdysvaltalaisen taikurin Simon Aronsonin lausahdus

“There is a world of difference between a spectator’s not knowing how something’s done versus his knowing that it can’t be done.”

Taikuus on siis sitä, kun koettu ylittää ymmärretyn. Yksinkertaista.

Tällä logiikalla ajateltuna taikuus on todellakin totta. Se ei tarkoita sitä, että taikuri todellisuudessa rikkoisi fysiikan lakeja ja kadottaisi kolikon kämmeneltään toiseen ulottuvuuteen. Taikuus on kokemus, joka tämän näkemisestä syntyy katsojan korvien välissä. Ja tämä on totta. On totta, että nähtyäsi uskomattoman taikatempun, päässäsi ikäänkuin ratas hyppää yhden pykälän yli ja jäät ihmeissäsi miettimään mitä juuri tapahtui. Se on taikuutta.

Taikureiden ja mentalistien keskuudessa kuulee silloin tällöin kieli poskessa heitetyn ilmaisun yleisön olemisesta ns. Insinööriyleisö. Insinööriyleisö tarkoittaa todella skeptistä, pohtivaa ja kyseenalaistavaa yleisöä jota on hankala viihdyttää. Insinöörithän ovat monesti analyyttistä sakkia, mutta pahimmillaan tällainen nk. insinööri-geeni pilaa ihmisen kyvyn nauttia taikuudesta kokonaan. Kun temppu, tuo niin sanottu taikuus on koettu, lähdetään välittömästi etsimään keinoja miten temppu on mahdollista toteuttaa.

Välillä on turhauttavaa väitellä mukatietävän skeptikon kanssa siitä, että joku juttu siinä tempussa kuitenkin oli.

Tottakai siinä on.

Kyllä kaikki sen tietää. Kaikki eivät vain valitettavasti osaa tai halua nauttia hämätyksi tulemisesta. En minäkään. Lukeudun itsekin ehdottomasti insinööreihin mitä tulee temppujen katsomiseen. Haluan niin kovasti tietää MITEN joku tehdään, että olen monesti pilannut itseltäni kyvyn kokea taikuutta.

Tämän pohtiminen on myös osaltaan innoittanut tämän tekstin kirjoittamiseen - on parempi välillä vain heittäytyä ja nauttia taikuudesta.

Taikuriklubien tilanne Suomessa - hyvin menee mutta menköön!

Suomessa taikuus on ottanut viimeisen kymmenen vuoden aikana huikeita edistysaskeleita, ja ajattelin keskittyä tämänkertaisessa kirjoituksessa taikuriklubien monikattavaan tarjontaan. Vielä kymmenen vuotta sitten taikuriklubi oli kotimaassamme harvinainen näky; klubeja järjestettiin satunnaisesti milloin missäkin, ja vakiintunutta käytäntöä klubien pyörittämisestä ei vielä ollut.

Olen ollut onnekas päästessäni seuraamaan Suomen pitkäikäisimmän klubin perustamista. Tampereelle vuonna 2011 perustettu Club Harha aloitti Ravintola Kaijakan yläkerrasta, esiintyjien jakaessa bäkkärin vielä tuolloin toimineen strippiosaston tanssijoiden kanssa. Pakko tähän väliin päteä - olen Club Harhan ensimmäinen esiintyjä. Esiintyjänä olen kehittynyt toki noista vuosista, ja onnekseni voin sanoa klubin kasvaneen vielä enemmän; nykyään voit astua Harhaan Tampereen lisäksi myös Helsingissä. Jose Ahosen ja Johannes Malkamäen klubi löytyy Facebookista ja nettisivuilta clubharha.info

Club Harhan jälkimainingeissa tänne härmään on syntynyt muitakin säännöllisen epäsäännöllisesti taika-taidetta ja kevyempää viihdettä tarjoavia klubeja.

Taikuri Miika Korkatin luotsaama Tampereen Taikatorstai aloitti Bar K:ssa syksyllä 2018. Harhan tavoin Taikatorstai tarjoilee mentalismia, taikuutta sekä erinäisiä sirkustemppuja katsojien riemuksi. Taikatorstailla ei ole nettisivuja, eikä facesivua, mutta löydät sen kuitenkin Facebookista Taikatorstai-hakusanalla. Aluksi viikottain järjestetty klubi jatkaa omien tietojeni mukaan jatkossa vähintää kerran kuukaudessa.

Toinen vuonna 2018 perustettu klubi tarjoilee taikaviihdettä Siltasessa, Helsingin Hämeenkadulla. Taikurikaksikko Markus Tervon ja Sakari Wileniuksen luotsaama klubi löytyy tapahtumana Facebookista. Vaikka klubi on vasta lapsenkengissään, Tampereen Taikatorstain mukaisesti sen lavalla on nähty jo nyt illan isäntien lisäksi muitakin alan ehdottomia kärkinimiä. Omalta osaltani klubi on vielä kokematta, mutta eiköhän asia muutu vielä lähiaikoina.

Taikaklubien valloituksen huomaa viimeistään katsomalla karttaan; on aivan sama missä asut, hyvällä todennäköisyydellä omassa kaupungissasi (tai kunnassa) joku tai jotkut tahot taikaviihdettä järjestävät.

Seuraavaksi katse suuntautuu Varsinais-Suomeen ja Turkuun, jossa Taikaa ja Teerenpeliä-illoissa pääsee todistamaan temppuja sekä läheltä että kaukaa. Teerenpeli täyttyy taikuudesta joka kuukauden viimeinen torstai, ja klubilla esiintyvät Suomen parhaat taikurit. Illan pituus on noin 90 minuuttia.

Tuoreimpia klubeja ovat Kouvolan Pato Klubilla nähtävä Kouvolan Taikaklubi jota luotsaa Taikuri Elmo Huovila. Kouvolan klubilla on nähty myös lyhyessä ajassa melkoinen kattaus osaamista suomalaiselta taika-alalta (mm. Vuoden Taikuriksi vastikään valittu Joni Pakanen, useita teatterikiertueita tehnyt mentalisti Pete Poskiparta, sekä taikuuden Suomen mestari JA näyttämötaikuuden hallitseva Pohjoismaiden mestari Hannu Juntunen. SAMANA ILTANA!)

Myös Imatralla tapahtuu, Taikuri-jonglööri Eetu Lampi isännöi juuri eloon syntynyttä Cirque dé Osmo's-klubia Imatran OSMO'S COSMOS-baarissa. Imatralla nähdään taikureita, sirkustaiteilijoita, koomikoita, teatteria ja kaiken maailman taiteilijoita. Klubi koetaan kevätkaudella kerran kuukaudessa, 16.maaliskuuta, 13.huhtikuuta ja 18.toukokuuta.

Klubikulttuuri starttaa myös Porissa tulevana syksynä. Suunnitelmat sen suhteen ovat kuitenkin vielä niin aluillaan, että palaan niihin myöhemmin aikataulujen selvittyä. Tarjontaa siis riittää, toisin kuin vielä 10 vuotta sitten, etsikää netistä lähimpänä oleva ja menkää paikalle - taikuus on parasta livenä!