Miksi hurahdin mentalismiin
Olen ollut kiinnostunut ihmismielen kummallisuuksista lapsuudesta saakka. Mielenkiintoni vangitsi varhain lapsuudessa nähty taikurin esitys, jossa tapahtuneet temput jäivät ikuisesti pienen Tommi-pojan mieleen. Yksinkertainen temppu, jossa taikuri taikoo ehjäksi saksilla katkomansa narun jäi mietityttämään ja kylvi pieneen mieleen kiinnostuksen palon, joka kytee vahvana edelleen. Todellinen sysäys taikuuden ja mentalismin pariin tapahtui 20-vuotiaana, kun armeijassa ollessani päätin että kunhan räntäsateessa rämpiminen ja ilman yöunia vietetty leiriviikko vain olisi ohitse, opettelisin taivuttamaan lusikkaa kuin entisaikojen tv-psyykikko Uri Geller. Nuorena alkanut harrastus oli muuntautumassa sivutyöksi.
Taikuudessa kyse on pohjimmiltaan katsojan havaintojen ohjaamisesta tiettyihin asioihin, pyritään luomaan ikään kuin uudenlainen todellisuus, illuusio jota kutsutaan taikatempuksi. Ei ole sattumaa, että taikureita on käytetty usein myös konsultteina ihmismieltä tutkittaessa; mikään muu ammattiryhmä kun ei saa käytännön tietoa siitä, miten ihmismieltä hallitaan.
Mentalismi herätti heti alusta alkaen mielenkiintoni sen käyttökelpoisten tekniikoiden ansiosta; vaikka mentalismissa pohjimmiltaan on kyse lähes taikatemppujen kaltaisesta temppuilusta, käyttää mentalisti hyödykseen valtavasti keinoja myös sekä psykologian että antiikin ajoilta tuttujen muistitekniikoiden puolelta.
Mentalistin työpaikka on esiintymislava, jossa hän kohtaa päivittäin ihmisiä jotka valehtelevat hänelle, kertovat muistojaan ja toimivat mentalistin antamien suggestioiden alaisena. Näin ollen mentalisti pääsee paraatipaikalta seuraamaan ilta toisensa perään miten ihminen käyttäytyy kun hän keksii hätävalheen tai pidättää sisällään asioita, jotka mentalisti on jo saanut selville.
Työnkuva on mielestäni yksi mielenkiintoisimmista mitä olla saattaa. Parhaimmillaan mentalistin esitys on silloin, kun esityksen jälkeen ihmiset ovat ostaneet illuusion ajatustenluennasta ja yliluonnollisilta näyttävien kykyjen hallitsemisesta. On aiheellista myös mainita, että myös todellista taikuutta on olemassa. Kyse ei kuitenkaan ole Harry Potter-tyyliin yliluonnollisesta, selittämättömästä ilmiöstä, vaan hetkestä jolloin katsojan korvien välissä oleva, jatkuvasti maailmaa ja sen ilmiöitä kriittisesti tulkitseva mieli päättää vaihtaa vapaalle. Näin voi tapahtua esimerkiksi taikatempussa, jossa pieni punainen pallo näyttää katoavan kupin alta toiseen, tai kun kaikkien aikojen kovin illusionisti David Copperfield lähtee yllättäen lentoon esityksensä aikana. Sitä ei mieli vain pysty selittämään.
Ja se hetki, se pieni hetki jolloin sisäinen puolustusmekanismisi sanoo hyvästit järjelle, se on taikuutta.
