Taikurin salaisuudet: Kurkistus kulissien takaisiin kujeisiin

Kuvittele, että ammattia jota harjoitat, tekee työkseen Suomessa vain kourallinen muita. Näet heitä asuinpaikasta riippuen joko joka päivä tai pahimmassa tapauksessa kerran vuodessa, jos sitäkään. Viikonloput (ja jotkut arki-illat) istut autossa, käyt läpi keikkalaukkusi sisältöä ja virität itsesi lopulta showbusiness-moodiin nousten ilta toisensa perään useiden silmäparien eteen ihmeitäsi tekemään. Esityksen jälkeen hurmaannut saamastasi annoksesta adrenaliinia ja palaat hiljalleen leijallen takaisin muiden kuolevaisten joukkoon. 

Kiität tilaajaa, teet halukkaille lisää temppuja, roudaat kamat autoon, ajat kotiin, käyt suihkussa ja painut lopulta pehkuihin. 

Ammattilaisen työ on yksinäistä ja saat olla vastuussa sekä esittämästäsi materiaalista, mutta myös sen harjoittelusta, rutiinien käsikirjoittamisesta, mahdollisen musiikin valitsemisesta ja editoinnista, mikrofonin käytön ja muun esitystekniikan opettelusta, markkinoinnista, mainonnasta, kirjanpidosta, laskuttamisesta ja uusien ja taas uusien temppujen haalimisesta ja parhaiden valitsemisesta ohjemistoosi. 

Pro-tason showmieskonna (kuten minä ja pari muuta salatieteiden taitajaa itseämme joskus kutsumme) on vastuussa, kuten sanotaan, muun muassa kaikesta. 

Taikurin työ on näkymätöntä sillä se miten me teemme, jää usein salaisuudeksi. Esityksessä koetut ihmeet ovat samalla työn suola, mutta myös katsojan näkökulmasta kaiken työmme pihvi, se kokemus jonka he ottavat esityksestä mukaansa kotiin ja toivottavasti myös seuraavan viikon kahvipöytäkeskusteluihin. Ja vaikka tämän kirjoituksen perimmäinen tarkoitus on luoda allekirjoittaneelle lisää mahdollisuuksia tarjoilla näitä ainutlaatuisia hetkiä, työ taikurina on paljon muutakin kuin pelkkien Ei voi olla totta! -hetkien metsästämistä.

Arkipäivät - markkinointia, kahvia ja uusien tarinoiden opettelua

Mitä taikuri tekee arkisin? No, kirjoittaa esimerkiksi tätä blogitekstiä. Idea tekstille syntyi noin tunti sitten körötellessäni takaisin päiväkotireissulta. Kotimatkalla suunnitelma selkeni: aamupalat huiviin ja teksti nettiin. Olen kerännyt blogitekstejä varten itselleni ideapankkia, johon kirjaan mielestäni mielenkiintoisimmat aiheet ja otsikot. Ja aina välillä, kuten tänään, mieleni luo jo ylös kirjoitettuun otsikkoon jotain sisältöä. Tämä aamu menee siis markkinoinnin parissa, kuten meni eilinenkin. Tämän päivän muita askareita ovat mm. uuden esityksen käsikirjoittaminen ja tekstin ulkoa opettelu. Vaikka itse esityksessä suustani tulevat sanat ovatkin lähes joka ilta erilaisia, pidän siitä, että shown runkoa pidättelee myös joku etukäteen pohdittu ajatuslanka, jonka varaan voin tiputtautua jos joku asia ei menekään kuten haluan.

Meni hetki oivaltaa, ettei minun tarvitse enää tehdä arkisin “jotain järkevää” sitä totuttua kahdeksaa tuntia per päivä. Tietenkin voin tehdä ja usein teenkin, mutta minun ei täydy. Todellinen työ tehdään kuitenkin yleisön edessä, joten jaksamista pitää jättää sinnekin. Tämä oivallus vapautti minut viettämään päiväni rennommin verrattuna entiseen. Vielä viime syksynä painoin tukka putkella radiotöitä, tein keikkaa, pidin luentoja, kirjoitin kirjaa, väsäsin podcastia, kuvasin videoita jne jne jne. Tahti oli älytön, enkä ihmettele yhtään, että nyt tekee mieli vain rauhoittua. 

Pidän tatsia yllä taikajuttuihin liittyen tavallisesti lukemalla. Otan käteeni vuosia sitten hyllyyn laittamani klassikkokirjan tai selailen muuten vain mitä hyllystä löytyy. Saatan myös kilautella kollegoille ja jutella niitä näitä, joskus apua kysellen, joskus sitä antaen. Temppuja opetellaan kelloon katsomatta. Tämänkin taikurin kotoa löytyy lähes joka huoneesta korttipakka, jota hypistellään kuin stressilelua lähes kellon ympäri. Rutiinien kulkua toistetaan pakka kädessä tuhansia ja taas tuhansia toistoja, kunnes tekniikka katoaa. 

Vuosien edetessä omat kiinnostuksen kohteet selkenevät entisestään ja huomio saattaa siirtyä pitkäksikin aikaa muiden juttujen (kuten äänenkäytön, dramaturgian tai kapulamikin käytön) opettelemiseen. 

Showmieskonna on oman itsensä pomo, mutta myös vastuussa kaikesta.

Insinööriksi pääsee vähemmällä

Jäin päivätöistä pois tämän vuoden helmikuussa. Tarkkaan arkirytmiin tottuneena siitä irtipäästäminen on ollut ajoittain melko haastavaa. Kun esimerkiksi opettelen uutta korttitemppua ja höpöttelen siihen liittyvää tarinaa yksin työhuoneessani, mietin, että onko tämä nyt tosiaan siis työtä?

Ikänsä samoja juttuja tehneenä vastaus on nykyään kuitenkin selkeä: kyllä, tämä on työtä.

Vaikka huippuhetket esiintyjänä koetaan vasta yleisön edessä, eikä itse työsuoritus kestä edes tuntia, siihen pisteeseen pääsemiseksi on tehty aivan valtava määrä hommia. Itsellä harjoittelu on alkanut jo ennen peruskoulua. Innostusta riitti teini-ikään saakka, johon mennessä olin ehtinyt kellottaa joka päivälle vähintään kolme tuntia treeniä ja pari maksettua esiintymistä. Paluu geimeihin tapahtui vuonna 2008, jolloin tein ensimmäisen keikkani aikuisena. Viisitoista vuotta ja satoja keikkoja myöhemmin uskalsin kokeilla siipiäni ammattilaisena. Samassa ajassa olisin lukenut itseni pariin otteeseen vaikka tohtoriksi.

Lainaan tähän loppuun hyvää ystävääni, mentalisti Jose Ahosta (ja todellista showmieskonnaa): 

“Mun duuni on saada sut unohtamaan sun duuni.”

P.S

Voit luoda minulle työpäivän tilaamalla esitykseni täältä.