Miksi itsekuri ymmärretään väärin (ja miten se estää sinua saavuttamasta unelmiasi)

Oletko joskus aloittanut jotain vain huomataksesi, ettei voimavarasi riittäneetkään viemään asiaa maaliin?

Asetamme tavoitteita, mutta rutiinien muuttaminen syömiseen, lepoon, opiskeluun tai liikkumiseen liittyen tuntuu lähinnä kärsimykseltä ja lopulta jätämme asiat kesken.

Syynä on se, että olemme käsittäneet itsekurin väärin.

Törmäsin tähän ajatukseen vuosia sitten ja olen käyttänyt sitä ajattelumallina monta menestyksekästä kertaa. Uuden asenteen (liittyi se itsekurin lisäämiseen tai ei) tarkoitus on tehdä elämästä yksinkertaisempaa. Näemme vaivaa hankalien asioiden eteen, jotta saavutamme sen, mistä unelmoimme.

Mikä saa ihmisen heräämään juoksulenkille aamuneljältä – ja jopa nauttimaan siitä?

Kyse on usein palkitsemismekanismin säätämisestä.

Kun kirjoitin kirjaa, heräsin muutamina aamuina jo klo 4.30 kirjoittamaan. Miksi? Koska ymmärsin, että kiireisessä vauva-arjessa tuo hetki oli ainoa mahdollisuus edistää unelmaani. Tieto siitä, että kirjani edistyy oli palkitsevampaa kuin heräämisestä aiheutunut hetkellinen mielipaha.

Keskityin siihen, mitä saavutan, en siihen, mistä luovun.

Kun tarkastelemme vaikeuksia välineenä kohti merkityksellisiä päämääriä, kärsimys muuttuu siedettäväksi ja jopa palkitsevaksi.

Kevyemmän ruokavalion kestää, jos todella sisäistää sen, mitä sillä hakee.

Tällainen ajattelutapa mahdollistaa itsekurin hyödyntämisen ilman, että se tuntuu askeettiselta itsensä rankaisemiselta. Kun keskitymme siihen, miksi valitsemme vaikean polun, tuska saa merkityksen.

Teemme tuskan kanssa sovinnon sen sijaan, että taistelemme sitä vastaan. Voimme päättää asiat, joiden eteen olemme valmiita tekemään uhrauksen. Ulkopuolisille rajoittavat valintamme voivat näyttää kärsimykseltä, mutta todellisuudessa olemme valjastaneet ne palvelemaan tavoitteitamme.

Tällainen uhraus ei vie, vaan antaa – ja se tuntuu hyvältä.