Motivaatiopuheen haasteet: Miksi elämänvinkit ärsyttävät somessa?

Jälleen kerran tartun mielipiteeseen, johon törmään melko usein somea selatessani. Kyse on ajattelun ohjaamisesta, asioihin ja tilanteisiin reagoimisesta ja ylipäätään siitä, mitä mieltä monet ovat elämänvinkkien jakamisesta sosiaalisessa mediassa.

Eräs tuntemani henkilö otti asiaan kantaa eilen omassa Instagram-tarinassaan. Kritiikin kohteena olivat ihmiset jotka jakavat omissa kanavissaan vinkkejä siitä, miten asioihin tulisi suhtautua. Toisin sanoen, häntä kuvotti ympäripyöreiden elämänohjeiden antajat ja heidän tekemänsä sisältö. Minua näkökulma hieman kummastuttaa.

Ennen kuin pureudun aiheeseen syvemmin on sanottava, että ymmärrän kyllä mistä kritiikki kumpuaa. Olen itsekin jättänyt vinkkien tekemisen vähemmälle juuri siksi, etten halua niitä kertoessani nostaa itseäni muiden yläpuolelle. Vaikka kuinka pitäisin eri filosofien ja ajattelijoiden vinkkejä toimivina ja kokisin saavani niistä itse hyötyä, päässäni kuplii epäilys, ettei videoiden katsoja välttämättä ole valmis vastaanottamaan ajatuksia tai saattaa jopa pitää minua ylimielisenä.

Ja vaikka olen pyrkinyt kertomaan vain vinkkejä joista olen itse saanut konkreettista hyötyä, epäilys, vähättely ja kritiikki on saanut minut hiljentämään tahtia ja muuttamaan tapaani lähestyä aihetta somessa. Ymmärrän lisäksi yleiseen mielipiteeseen vaikuttavan latteuksilta tuntuvien sitaattien jakamisen ja sen, että meidän pitäisi vain "ottaa itseämme niskasta kiinni".

Vinkit voivat toimia joillekin, mutta monimutkaisten asioiden yleistäminen saattaa syystäkin tuntua ärsyttävältä.

En siis kritisoi nyt itse kritiikin antajaa vaan ehkä meihin suomalaisiin syvälle juurtunutta ajattelutapaa keskittyä ongelmapuheeseen.

Miksei asioihin reagoimisesta saa puhua?

Miksi on väärin neuvoa ihmisiä jättämään ulkopuolisista asioista stressaamisen vähemmälle ja keskittymään asioihin, joihin heillä oikeasti on valtaa?

Miksi on väärin neuvoa ihmisiä olemaan kiitollisia ja pitämään huolta sosiaalisista suhteistaan?

Jokainen edellä mainittu ajattelutapa on todettu historian saatossa toimivaksi. Monella vinkillä on myös takanaan tutkimuksen tuomaa, faktoihin perustuvaa pohjaa. Esimerkiksi kiitollisuuteen liittyvien harjoitteiden on tutkimusten mukaan todettu lisäävän onnellisuutta monella eri tavalla, eikä sitä tehdäkseen tarvi saada lääkärin tai psykiatrin kirjoittamaa reseptiä. Riittää että listaa päivittäin asioita joista voisi olla kiitollinen.

Ongelmakeskeiseksi puheen tekee se, että annamme mieluummin tilaa murehtimiselle kuin näkökulman muuttamiselle. On OK suuttua ja olla huolissaan mutta toksista ja kuormittavaa yrittää selviytyä, kaikesta huolimatta.

En ymmärrä tätä.

"Eikö asioista saisi olla huolissaan?"

Totta kai saa. Mutta meillä on valta kääntää huomiomme toisaalle, ja tässä on koko jutun juoni. Mitä tahansa esteitä elämä eteemme heittääkään, voimme aina valita asenteemme.

“Ihmiseltä voidaan viedä kaikki, paitsi yksi asia: viimeinen vapaus – asenteen valitseminen missä tahansa tilanteessa, oman tien valitseminen.”

— Viktor Frankl

Jos olisin maalari tai puuseppä tai lähestulkoon kuka tahansa paitsi somemotivaattori, saisin sanoa somessa lähes mitä tahansa. Puuseppänä voisin neuvoa miten tehdä lauteet saunaan, paneloida talon ulkoseinä tai nikkaroida linnunpönttö, mutta ajattelun ammattilaisena en missään nimessä saisi kertoa siitä, mikä toimii onnellisemman elämän tavoittelussa.

Asetelma on täysin katollaan.

Mieleeni tulee kollegani Jose Ahosen kirjasta bongattu Albert Einsteinin sitaatti:

“Mieli on kuin laskuvarjo… Se toimii vain, jos pidämme sen avoinna.”

On hankala samaistua elämänohjeisiin jos ei ole valmis muuttamaan tapaansa katsella asioita. Murehtimiseen fiksautunut mieli ei suostu muuttumaan ja ottaa pahimmassa tapauksessa saamansa vinkit v***uiluna.

Ehkä kyse onkin siitä. Ehkä ihmiset joihin sanoma iskee eivät valita, vaan nyökkäävät ja jatkavat päiväänsä pieni piristys mielessään. Hankala sanoa.

Asia mietityttää, sillä teen päivittäin töitä sen eteen ettei maailma ja sen eteeni laittamat vastoinkäymiset, esteet ja hidasteet saisi minua pois tolaltaan, niin kuin ne tekivät vuosia sitten. Haastavan tilanteen edessä havahdun siihen, miten mieleni haluaisi lähteä luomaan tapahtuneelle lisämerkityksiä ja miten kutkuttavaa olisi asettaa itsensä uhrin asemaan sen sijaan että suhtautuisin tapahtuneeseen eri tavalla ja koittaisin näin toimimalla tavoitella rauhallisempaa mielenmaailmaa.

Kolmen lapsen isänä haluan tarjota lapsilleni mahdollisimman hyvät eväät elämässä selviytymiseen. Haluan olla läsnä, tukea ja kannustaa. Haluan kehua heitä onnistumisten hetkellä ja tukea silloin, kun lapsen usko omaan tekemiseensä on jostain syystä koetuksella.

Onko elämänvinkkien antaminen tässäkin tilanteessa väärin ja jos on, miten se eroaa somekanaviin jaetusta sisällöstä?

En väitä että kaikkien pitäisi olla asioista samaa mieltä kanssani, kunhan kyseenalaistan tämän negatiivisuuteen keskittyvän ajattelutavan, jossa jopa onnellisuutta kohottavista ajatustavoista puhuminen leimataan toksiseksi. Suurena esteenä viestin perille menemisessä on toki myös kuulijan mielikuva vinkin antajasta. Rahansa perintönä saanut pintaliitokaunotar ei ole aiheen parissa yhtä meritoitunut kuin vuosikausia asian tiimoilta kirjoja kirjoitellut psykologi. Mene ja tiedä.

Lopuksi

Mitä sinä ajattelet? Onko elämänvinkkien jakaminen somessa mielestäsi tarpeellista vai turhaa? Miksi ajattelemme usein, että muiden neuvot ovat hyödyttömiä tai jopa loukkaavia? Voisimmeko oppia suhtautumaan niihin avoimemmin, samalla tavoin kuin otamme vastaan neuvoja puusepiltä ja maalareilta? Jättääkö elämänohjeet joskus jäljen, jota emme heti huomaa, mutta joka kantaa hedelmää ajan myötä? Tämä pohdinta on avoin kutsu itsetutkiskeluun ja ajattelun avartamiseen. Ehkäpä seuraavalla kerralla, kun näemme jonkun jakavan elämänviisauksia, voimme ottaa hetken ja pohtia, mitä annettavaa sillä on juuri meille.

Kannen kuva: Pexels, cottonbro studio