Mitä brasilialainen jujutsu on opettanut minulle Mielenhallinnasta

Viime viikolla minulle myönnettiin brasilialaisessa jujutsussa (BJJ) ruskea vyö.

Onnellinen viiksivallu uuden vyönsä kanssa. Ympärillä tyyppejä, jotka laittavat ilta toisensa perään em. veijarin nippuun hikoilematta.

Kohta kymmenen vuotta lajia intohimoisesti treenanneena, yli 40-vuotiaana “seniorina”, olo on samaan aikaan sekä kiitollinen että nöyrä.

Rakastan lajissa sitä, ettei siinä ole koskaan valmis.

Vaikka seuraava etappi onkin se mystinen ja himoittu musta vyö, ei sekään tee kenestäkään valmista.

Vyön väri ei ole koskaan ollut minulle varsinainen motivaattori harjoitteluun, mutta se toimii mittarina: muistutuksena siitä, että jotain on tapahtunut, jotain on opittu. Hiljainen palkinto vaivannäöstä.

BJJ on laji, jossa moni lopettaa jo valkoisella vyöllä. Osa sinisellä. Syitä on monia: loukkaantumiset, elämä tulee väliin, lapsiperhearki ei anna myöten, ego ei kestä häviämistä tai motivaatio vain hiipuu. Lajin sisällä puhutaan jopa Blue Belt Bluesista. Sinisen vyön synkkyydestä.

Siinä vaiheessa luulee jo osaavansa jotain – mutta todellisuus muistuttaa toistuvasti, ettei näin ole. Ilta toisensa perään taputat (annat periksi) samoille tyypeille ja tunnet olevasi kuin pieni lapsi, jonka joku toinen voisi vain taitella vaikka hansikaslokeroon, jos niin huvittaisi.

Joillekin tämä on polttoainetta.

Monille se on liikaa.

Mustan vyön saaminen BJJ:ssä kestää usein 10–15 vuotta, joskus enemmän. Ja juuri siksi laji on minusta niin mielenkiintoinen.

Kun aloitin, olin riekaleina

Kun aloitin jujutsun, olin sekä henkisesti että fyysisesti aika pahasti riekaleina. Elintavat olivat sellaiset, että vyötärölle oli kertynyt useampi ylimääräinen kilo ja puhti loppui jo alkulämmittelyissä. Keho oli jumissa, pää vielä enemmän. Stressiä tuli kannettua mukana, vaikkei sille ollut edes nimeä.

BJJ ei antanut tästä armoa. Matolla ei voi huijata.

• Jos et ole nukkunut, et jaksa.

• Jos syöt huonosti, et palaudu.

• Jos et hengitä, paniikki ottaa ohjat.

Laji pakotti muuttamaan rutiineja.

• Nukkumaan paremmin.

• Syömään kevyemmin.

• Huolehtimaan kehosta ja palautumisesta.

Ei siksi, että “pitäisi”, vaan siksi, että halu päästä matolle oli niin suuri. Motivaatio syntyi sivutuotteena.

Mitä aivoissa tapahtuu, kun joku yrittää kuristaa sinua

Kamppailulajit aktivoivat kehossa hyvin alkukantaisia mekanismeja. Kun joku painaa sinut selällesi ja hengitys vaikeutuu, hermosto ei kysy mielipidettäsi.

• Sympaattinen hermosto aktivoituu.

• Adrenaliinia erittyy.

• Fight or flight -reaktio käynnistyy.

Ongelma on se, että paniikki ei auta.

BJJ:ssä oppii nopeasti, että jos annat adrenaliinin viedä, häviät.

• Hengitys kiihtyy ja voimavarat ehtyvät.

• Liikkeet jäykistyvät.

• Ajattelu kapenee.

Ainoa tapa selvitä on hidastaa.

Hengittää.

Hyväksyä epämukavuus.

Ruskealle vyölle pääseminen on saanut minut ajattelemaan, että BJJ on käytännön mindfulnessia – ilman joogamattoa tai suitsukkeita.

Tutkimusten mukaan toistuva altistuminen hallitulle stressille opettaa hermostoa säätelemään itseään paremmin. Sama periaate on käytössä esimerkiksi kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa: ihminen altistetaan asteittain asialle, joka häntä pelottaa.

Jujutsussa tätä tapahtuu koko ajan. Keho oppii, ettei jokainen uhka ole oikeasti hengenvaarallinen. Siksi kamppailijat ovat usein yllättävän leppoisaa porukkaa.

BJJ, stoalaisuus ja mielenhallinta

Stoalaisuudessa yksi keskeinen ajatus on tämä: et voi hallita olosuhteita, mutta voit hallita reaktioitasi. BJJ:ssä tämä konkretisoituu. Et voi aina estää vastustajaa saamasta hyvää otetta. Et voi hallita kaikkea, mitä tapahtuu.

Mutta voit hallita hengitystäsi, liikettäsi ja sitä, panikoitko vai et.

Sama pätee elämään.

Mindfulness, hetkessä eläminen, ei ole BJJ:ssä abstrakti harjoitus.

Se on pakko.

Jos et ole läsnä, sinut kuristetaan tai lukotetaan.

Näiden satojen matolla vietettyjen tuntien aikana en ole koskaan ajatellut työtä, opiskelua tai rästiin jääneitä asioita. Ylimääräiselle ei ole tilaa. On pakko olla läsnä – tai häviää.

Mentalistina ja terapiatyöstä kiinnostuneena olen vuosia tutkinut huomiota, ajattelua ja mielen harhoja. BJJ teki tästä tutkimuksesta ruumiillista. Se opetti, miten kapea huomiomme kiila oikeasti on stressin alla – ja miten sitä voi laajentaa niinkin yksinkertaisella asialla kuin hengittämisellä ja tilanteen hyväksymisellä.

Mitä urheilijat (ja muutkin) voivat tästä oppia

Lajista riippumatta moni urheilija kamppailee saman asian kanssa: liiallinen yliyrittäminen, paine ja kontrollin tarve.

Stoalaisuus ja mielenhallinta eivät poista adrenaliinia. Eivätkä niiden kuulukaan. Ne opettavat toimimaan sen kanssa.

• Keskittyminen prosessiin, ei lopputulokseen.

• Hengityksen käyttäminen ankkurina.

• Ajatusten huomaaminen ilman niihin takertumista.

Nämä eivät ole “pehmeitä” taitoja.

Ne ovat suorituskykytaitoja.

Lopuksi

Tekstin tarkoitus ei ole brassailla (pun intended).

Porin Kamppailu-urheilukeskuksella – ja muillakin saleilla – on edelleen läjäpäin sakkia, jotka laittaisivat ilomielin tämän puoliksi harmaantuneen mentalistin solmuun siinä hengästymättä. Ruskea vyö ei tee minusta mestaria.

Olen vain alkanut ymmärtää, miten vahvasti tämä laji linkittyy asioihin, joista olen ollut vuosia kiinnostunut: mielenhallintaan, egon unohtamiseen, ikuiseen oppimiseen ja vaikeiden asioiden kohtaamiseen.

BJJ ei ole opettanut minulle pelkkää kamppailua, vaan jotain paljon hyödyllisempää: miten olla rauhallinen, kun kaikki kehossa käskee tekemään toisin.

P.S. Mikäli laji kiinnostaa, Porin Kamppailu-urheilukeskuksen uusi alkeiskurssi BJJ:n osalta alkaa 13.1.2026 😉